Mitä on katuvalokuvaus? Katuvalokuvauksessa / katukuvauksessa on kyse aikamme ja ympäristömme tallentamisesta tuleville sukupolville. Katuvalokuvaaja tallentaa niitä arkisen elämämme hetkiä, joita ei muuten tulisi tallennettua. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Simo Rista, 1960-1970 lukujen vaihde Kertooko kuva totuuden? Dokumentaarinen valokuvaus sisältää olettamuksen, että valokuva on totta. Uutiskuvaajan tulee olla objektiivinen, eikä saa esimerkiksi rajata kuvasta pois mitään oleellista, mutta katukuvauksessa kyse on myös taiteesta, joten se on subjektiivisempi tai vähintäänkin valikoivampi näkemys hetkestä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Tapio Tukiainen, 1960-luku Valokuvan katsoja ei näe mitä valokuvan ulkopuolella tapahtuu, eikä tiedä mitä tapahtui hetkeä aiemmin tai hetkeä myöhemmin. Valokuva on pysäytetty hetki ja poissa tapahtumapaikalta. Se mitä valokuva kertoo tai miten sitä katsotaan, riippuu myös katsojasta, ajankohdasta ja asiayhteydestä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Väinö Kannisto, noin 1942 Väreissä vai ilman? Katuvalokuvauksesta tulee yleensä ensimmäisenä mieleen mustavalkokuvat. Osa pitää mustavalkoisuutta ainoana oikeana katukuvauksen muotona, mutta elämme värillisessä maailmassa ja tekniikka sallii värien taltioinnin, joten mustavalkovalokuvaus pitää nähdä enemmänkin taide- tai tyylisuuntana. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Risto Reinikainen, 1952-1953 Katu vai ihminen? Katuvalokuvasta ilmenee usein ihmisen läsnäolo tai aika, jota se kuvaa. Kuvassa ei tarvitse olla ihmistä, vaan aikaa ja ympäristöä voi kuvata myös rakennuksen tai vaikka kadulla olevan roskan tai esineen kautta. Sähköpotkulauta lienee tyypillisin esine tämän vuosikymmenen alun kuvissa, kun niitä vuosien päästä katsotaan. Milloin katukuvaan ilmestyi kännykät, milloin siirryttiin autoihin, näkyikö kämmentietokoneita kadulla? Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Eeva Risto, 1970 Missä katuvalokuvausta harjoitetaan? Katuvalokuvausta harjoitetaan julkisilla paikoilla, kuten kaduilla, puistoissa, kauppakeskuksissa, rannalla, julkisissa liikkumavälineissä tai tapahtumien yhteydessä. Katuvalokuvauksessa pyritään autenttiseen hetkeen, mutta valokuvaa ei voi pitää epäonnistuneena, vaikka valokuvassa esiintyvä henkilö huomaisikin valokuvan ottamisen. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Volker von Bonin, 1966 Katukuvassa voi näkyä katsekontaktin syntyhetki tai kohteen spontaani reagointi kuvaamiseen. Katsekontaktin luo yhteyden, mutta ei poista vielä autenttisuutta. Itse asiassa aika moni kokee spontaanin valokuvan itsestään luonnollisemmaksi, kuin teknisesti paremman studiopönötyksen. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Volker von Bonin, 1952 Kuka katuvalokuvausta harrastaa? Suurin osa harrastaa katuvalokuvausta tietämättään, sillä turistimatkoilla valokuvaaminen on yleensä juuri matkakohteen kuvaamista, taltioidaan muistoja ajasta ja paikasta. Osa välttää ihmisten joutumista kuviin, osa haluaa kuviin elämää. Molemmissa tapauksissa voidaan puhua katuvalokuvauksesta tai dokumentaarisesta valokuvauksesta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Pekka Punkari, 1977 Mitä laki sanoo? Elämme maassa, jossa sananvapaus ja ilmaisunvapaus ovat perusoikeuksia. Käytännössä edellä mainittu tarkoittaa, että jokainen saa tallentaa ja julkaista ympäristöään esim. sanoin, maalauksin tai valokuvin. Valokuvaaminen on pääsääntöisesti sallittua paikoissa, joihin on vapaa pääsy, eli julkisilla paikoilla. Lainsäädännössä on silti joitain poikkeuksia, niin kuvauspaikkojen kuin senkin suhteen, mitä voi ilman seuraamuksia julkaista. Oikeus kuvan ottamiseen ja sen julkaisuun arvioidaan siis aina erikseen. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Ritva Katajisto, 1971 Kuka omistaa kuvan? Osalla ihmisiä on harhaluulo, että ihminen omistaa kuvan itsestään, mutta valokuvan, kirjan tai maalauksen tekijänoikeudet ovat aina sen luojalla. Ulkomailla kuvatessa on kuitenkin syytä tutustua paikalliseen lainsäädäntöön, sillä kaikkialla perusoikeudet eivät ole samat. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Ritva Katajisto, 1971 Eettisyys Katuvalokuvausta ei voi harrastaa siten, että pyytäisi etukäteen luvan kuvan ottamiseen. Aina voi kuitenkin harkita mitä kaikkea julkaisee ja mikä jää vain omaan arkistoon. Jos valokuvauksen kohde ei näytä ilahtuvan valokuvaamisen kohteeksi joutumisesta, niin valokuvaa ei ole mikään pakko julkaista ainakaan omana elinaikanaan. Mikäli sen perilliset julkaisevat, niin kuvattavaksi joutunut lienee myös vapautunut maallisista kahleistaan. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Matti Honkavaara, 1971 Kuten yllä olevista kuvista voi todeta, niin varsin arkisteltakin näyttävä kuva voi olla vuosien päästä toisella tavalla kertova ja mielenkiintoinen. Lainakuvien käyttöoikeus Helsingin kaupunginmuseon kuvat on julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä. Kuvien sisältö ei liity suoranaisesti tekstiin, vain aihe, eli katukuvauksen eri muodot.